Vapaan sivistystyön perinne Pohjoismaissa on jatkunut 1800-luvun lopulta. Englantilainen vanha rouva kyseli minulta, miten kaikki suomalaiset osaavat englantia. No, koulussahan me opimme, moni meistä on jatkanut kieliopintoja kansalais- tai työväenopistoissa. Kesäyliopistoissa täydennämme ammatillista osaamista tai kokeilemme uusia alueita. Nuoret purkavat koulunkäynnin ja elämänhallinnan haasteita kansanopistojen linjoilla.
Keväällä hallituksen budjettikeskusteluissa vapaan sivistystyön leikkaukset nousivat esiin. Kun 2010-luvun puolivälissä siirryin vuosien ammattikorkeakoulutyöstä toisen asteen koulutuskenttään, palasin samalla ammatillisille juurilleni. Kansalais- ja kansanopistot sekä kesäyliopistot olivat tuttuja. Samoin yhteistyö kolmannen sektorin toimijoiden kanssa.
Kansanopistoja oli liitetty kunnissa koulutusyhtymiin ja pian sain huomata vapaan sivistystyön kulkevan sivuvaunussa ammatillisen koulutuksen kyljessä. Rehtorina jouduin usein perustelemaan koulutusyhtymän hallinnossa ei-ammatillisen koulutuksen merkitystä ihmisen omaehtoisen, elinikäisen oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Talous edellä – kulkevaan koulutussuunnitteluun ei mahtunut opistojen tarjoamat erilaiset oppimispolut, vaikka osa niistä on myös ammatillisia. Kulttuurialan opintolinjoja pidettiin ylimääräisenä harrastuksena eikä nähty sen vaikutuksia nuoren oppimisvalmiuksiin ja persoonalliseen kasvuun.
Muistan tutkineeni keskipohjalaisen kansanopiston arkistoja liikuttuneena. Siellä oli tunteella kirjoitettuja hakemuksia ja oppilasvalinnan päätöksiä vuosikymmenten takaa. Toivottavasti niitä ei ole tietosuojan takia hävitetty. Oli pienviljelijän vaimoja, jotka halusivat oppia karjanhoitoa tai hyötykasvien viljelyä. Lausunnoissa puollettiin näiden naisten opiskelua ja opiskelujen taloudellista tukemista. Nähtiin, että kurssit käynyt emäntä tuo hyvinvointia tuleville polville ja koko kunnalle. Pitkät etäisyydet eivät mahdollistaneet tyttöjen koulunkäyntiä, joten kansanopistojen internaatti, oppilasasuntola oli ainoa mahdollisuus.
Edelleen kansanopistot tarjoavat yhteisöllisen, turvallisen opiskelu- ja asumisympäristön. Ne mahdollistavat monenlaisten opiskelijaryhmien opinnot antamalla pohjan tuleville ammatillisille opinnoille. Pienryhmässä tapahtuva opiskelu on erinomainen tuki esimerkiksi maahanmuuttajille tai keskeytyneiden perusopintojen jatkamiseen. Ryhmässä eläminen ja oppiminen luo arkeen säännöllisyyttä. Se tukee, kun eristäytymisen kokemukset tai mielenterveysongelmat lisäävät pahaa oloa. Vapaan sivistystyö on pohjoismaisen, demokraattisen kansalaisyhteiskunnan merkkituote, jota on kehitetty jatkuvasti yli sadan vuoden ajan. Siitä meidät tunnetaan.
Budjettikeskusteluja kuunnellessa olen monesti miettinyt, tuntevatko päättäjät oikeasti vapaan sivistystyön tavoitteita ja merkitystä. Olemmeko unohtaneet perustella heille kuuluvasti ja selkein esimerkein, että tarvitaan muitakin oppimisen polkuja kuin tiivis suoraviivainen ammattikoulutus. Miten isoäitimme kävivät töiden jälkeen ensimmäiset ompelu- tai konekirjoituskurssit tai oppivat ruoanlaittoa? Missä isoisät kokoontuivat kädentaitojen kursseilla? He osallistuivat kansalais- tai työväenopistojen kursseille. Nykyään tarvitaan, ehkä enemmänkin kuin ennen, yksilöllisiä, vapaan sivistystyön luomia reittejä yleissivistyksen, kansalais- ja kulttuuritoiminnan ja ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseksi.
Aiheeseen liittyviä artikkeleita:
https://www.vapausjavastuu.fi/jyri-manninen-vapaasta-sivistystyosta-ei-saa-leikata-mutu-pohjalta/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vapaa_sivistysty%C3%B6
Jani Halme https://yle.fi/a/74-20017916
